Määränpäässä odotti noin 3,5km mittainen luontopolku mukavan vaihtelevassa ja moni-ilmeisessä etelä-savolaisessa maisemassa. Pääosin Koloveden kansallispuisto palvelee vesilläliikkujia, melojia ja veneilijöitä, mantereen puolella tallustaville ei oikeastaan ole muuta kierrettävää, kuin tämä meidänkin kiertämämme Nahkiaissalon luontopolku (kartta). Lyhyydestään huolimatta polulla pääsi ihailemaan järvimaisemia ja näköaloja sekä kulkemaan vaihtelevasti erilaisissä metsiköissä, vehreässä rantalepikossa, kuivassa kangasmetsikössä ja hämyisessä kuusimetsässä. Koirat olivat aurinkoisen kuumasta kisapäivästä ja aikaisesta aamulähdöstä uupuneita ja pääosin tyytyivät tallustelemaan tylsästi polulla, rauhoittuen makoilemaan tai jyrsimään laiskasti keppejä pysähdellessämme.
Polun ensimmäisen neljänneksen jälkeen saimme ihailla korkealta näkymää Käkövedelle. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli toi kesää.
Reitti jatkui myötäpäivään Lohilahden järvenpoukamaan, joka kasvoi käkkyräistä leppää. Ketunleipätauko kivellä. Kaipa jos näitä isommin söisi, voisi vatsanpurujakin saada, näin muistan jostain lukeneeni, vaan eipä minua ketunleipien ohi saa ilman, että ainakin muutama pitää vetää naamaan. Näiden kirpeä maku kuuluu kesään.
Ursa kävi onnellisena kahlailemassa Lohilahdessa. Roiskis vaan ja keppien perään. Hippa ja Luna olivat hienovaraisempia ja ovelampia leidejä. Ursa tekee likaisen työn ja kuivalla maalla voidaan sitten taistella kenen keppejä kaikki Ursan hakemat aarteet nyt ovatkaan.
Polun kulkemisen jälkeen jälleen pieni ajattelutauko. Iltaa ja valoa oli jäljellä vieläkin vaikka kuinka ja mahdollisuudet ajaa kotia kohti jotain uutta reittiä olivat olemassa. Päädyttiin ajamaan ensin Enonkoskelle ja sieltä melkein Savonlinnaan saakka tankkaamaan, ennen kuin rykäistiin kotiin reittiä Oravi-Kangaslampi-Varkaus. Olen joskus aikaisemmin katsellut kartalta, että näyttäisi Järvi-Suomessakin olevan lossiylityksiä. Pienen pieniä. Nämä molemmat katselun aiheet osuivat nyt reitille. Ensin Hanhivirran lossi ennen Enonkoskea ja sitten vielä Tappuvirran lossi ennen Viljolahtea. Tuntui vähän epätodelliselta ikäänkuin olla kartalla, ihan fyysisesti siellä, mitä aikaisemmin on tullut katseltua vain punaisena viivana kartalta.
kun ajeltiin hiekkatietä Nahkiaissalon polun luota pääväylille.
Vaajakoskea ennen Leppäveden pinta peilasi maisemaa aivan rikkomattomasti. Oli pakko vetää parkkialueelle. Ihan oikeaan paikkaan tuli pysäköityä, sillä järven poukamassa oli käynnissä silkkiuikkupariskunnan rikkomatonta kesäillan idylliä.
1 kommentti:
Onpa tuttuja maisemia ja maastoja, mukava nähdä jotain kautta tuolta kuvia pitkästä aikaa. Entinen kesämökki (ja edelleenkin pala sydäntä) sijaitsi noilla main, ja sitä kautta tuolla tullut retkeiltyä niin maata pitkin kuin vesitsekin. :)
Lähetä kommentti