Hyyppää.

Keski-Suomen Koli ei kaipaa sanoja. Se on hieno.

Panorama.

Taas on yksi Keski-Suomen vuorista huiputettu ja yhden 'must'-retkikohteen tällä alueella voi kuitata käydyksi. Pikkasen arvelutti, kun kaikki alustavat tiedot väitti, ettei tietä tai reittiä vuorelle löydy edes kartalta. Tieto taitaa olla marraskuusta 2000 vanhentunut, sillä paikan päällä osoittautui, että vuorta kiertää sinisin maalimerkein merkattu polku. Seuraavilla uhkakuvilla lähdettiin kuitenkin liikenteeseen: "Hyyppää lienee Suomen ainoa tämän luokan nähtävyys, jonne et voi löytää tietä kartasta! Hyyppää poistettiin muutama vuosi sitten GT-kartastosta, eikä Metsähallitus, Tielaitos tai Laukaan kunta ole koskaan viitoittanut tietä Keski-Suomen Kolille."

Retkue.

Noita-Nöpsy-Nokinenä, Omituinen Källeröinen.

Tunsimme olomme melkoisiksi sisseiksi, kun jätettiin auto metsäautotien varteen, Hyyppäänvuoren kaakkoispuolelle ja lähdettiin rohkeasti kohti polutonta metsää. Antilla tietysti, moternina miehenä, oli puhelimessaan jokin megahieno paikannussyteeni, että pystyi tsekkaamaan, että oltiin oikeassa suunnassa. Vaan eipä siinä kai olisi voinut suuremmin eksyäkään, suunta vain ylös, ylös, ylös. Kiskottiin huput päähän, ettei lumi ropissut niskaan, väisteltiin tiheässä kuusikossa alaoksia ja kiikuttiin polutonta rinnettä ylöspäin. Helpommallakin olisi päässyt, kuten paluumatkalla sai todeta, mutta sissimeininkihän ei koskaan haittaa. Kuntotestiä taas seikkailumielellä.

Ensimmäinen kunnollinen mukava pakkaspäivä, ihanaa talven tuntua. Eipä olisi voinut parempaa ilmojenhaltijalta toivoa.

Putkahdettiin poluttomasta rinteestä merkatulle reitille, yksimielinen yhteisymmärrys oikeasta suunnasta ja kohti hämmästyttävän huikeita maisemia. Eipä olisi uskonut, että täältäkin, läheltä Jyväskylää (n.35km), löytyy näin hienoa maisemaa. Ihan tuli kieltämättä vähän Koli mieleen. Näköalatasanteelta pällisteltävää oli lännen ja pohjoisen suuntaan. Reissullamme kierrettiin koko huippu myötäpäivään ja pitkään sai katsella maisemia.

Tytsyt zumbaa Hyyppäällä.

Hippa.

Kuvissa näköalapaikalta näkyy niemen ympärillä levittäytyvä Lievestuoreenjärvi, joka opastaulun mukaan sijaitsee 80 metriä alempana, kuin Hyyppäänvuoren huippu (korkeus 170m merenpinnasta). Puiden latvat siinsivät kaukana kaukana alapuolellamme. Lievestuoreenjärvi rupeaa tähän vuoden aikaan vihdoin rakentamaan jäätä suojakseen. Ylhäältä katsottuna järven selällä näkyi valtavia halkeamia, kuin joku olisi iskenyt jättimäisillä nyrkeillä jäistä pintaa. Luoteen suunnassa on nimeltään retkueen vahvuuteen sopivasti osuva Karhulampi. Mikähän tarina siihen liittyy. Liekö näillä seuduilla tallustanut taannoin kontio. Nyt seutuja juoksi ainakin kolme nimellään varustettua, Ursa, Metsähippa ja Källeröinen, sekä kaikkien emojen emo Luna.

Omituinen Källeröinen "Noita", Omituinen Metsähippa "Hippa", Nutukas Illusia "Luna" ja Nutukas Ursula "Ursa".

Lunan bravuuri.

Hipan bravuuri.

Siskokset Hippa ja Noita.

Hyyppään huippu laskee näköalatasanteen alapuolella pystysuorana kalliona. Pudotus alapuolisten suurien kivelohkareiden päälle on pelottavan näköinen. Talvisaikaan lumi voi peittää alleen hurjiakin railoja kalliossa. Varovainen pitää olla.

Olimme tulleet Hyyppään laelle sen helpompaa puolta, etelästä. Pohjoispuolella on kivikkoa sekä luolia ja reitti sitä kautta on vaikeakulkuisempi. Koska olemme utelias ja seikkailumielinen retkue, päätimme kivuta sopivasta kohtaa kivikkoa alas tsekkaaamaan myös alapuolella olevat luolat. Antin paikannusmenetelmällä reitillemme piirtyi jännittävää ees-sun-taas-syheröä, kun laskeuduimme rinnettä alas luolille ja vankkoja männyn juuria kahvoina käyttäen vielä samaa reittiä ylös. Halusimme vielä uudelleen huipulle aistimaan tunnelmia.

Anna, Antti ja Noita matkalla alas.

Jääpuikot, kuin valaan hetulat.

Todistimme todennäköisesti jääkauden aikaansaannosta (mikäpä täällä maastoissa nyt ei olisi jääkauden aikaansaannosta...). Valtavia kivilohkareita pienempien päällä huteran näköisesti, mutta kuitenkin niille sijoilleen jo tuhansia vuosia sitten tipahtaneena. Osa luolista oli sellaisia, että niissä pystyi seisomaan, joskin talvi ja pakkanen olivat muodostaneet luolien kattoon murhaavan suuria jääpuikkoja. Kauaa ei iljennyt henkeään uhmata teräaseiden alla. Isompi kivi pienempien kannattelemana muodosti houkuttelevan hyllyn, jota ei voinut vastustaa. Tokihan oli päästävä kiipeämään ja ryömimään luolaan. Hirvitys ja 'pitää-päästä-pois'-tunne iski siinä vaiheessa, kun Anna istutti epäilyksen ja ajatuksen, että päälläni tasapainoilee tonneittain kiveä. Eipäs muuten kuulostakaan houkuttelevalta... Kivimuodostelmat herättivät jatkumoajattelua, jos tuon pienen kiven ottaisi tuosta pois, niin aiheuttaisiko se ketjureaktion, joka murtaa tuhansia vuosia sitten asetetun tasapainon taian.

Suora kalliopudotus näköalatasanteelta alas.

Hyyppäänvuoren maastoissa on paljon vanhoja pituuskasvunsa lopettaneita "lakkapäämäntyjä". Seutu lienee joskus kärsinyt myös metsäpalosta, sillä osassa puista oli havaittavissa palokoroja.

Takaisinmenomatkalla päädyttiin kulkemaan, ei merkattua, mutta muuten hyväpohjaista polkua pitkin, joka vei melkein suoraan autolle. Oltaisiin siis selvitty alkuosuuskin sisseilemättä, olisi ehkä ollut helpompaa, mutta ehkä ei kuitenkaan niin hauskaa. Löytämisen iloa ei voi voittaa.

Hyyppää pitää nähdä kesällä, kun Lievestuoreenjärvi kimmeltää sinisenä. Hyyppää pitää nähdä syksyllä, kun lehtipuut ja havupuut lomittuvat alapuolella keltaiseksi ja vihreäksi metsämatoksi.

Hyyppää pitää nähdä.

Kartat, meidän kulkema reitti Antin nykyaikaisella masiinalla (vas.) ja merkitty polku Hyyppään laella.

Hippa oli reissun jälkeen sympaattisen huurteinen kuuraparta.

Kuvat Susanna Kangasvuo ja Antti Leukkunen