Mamm.

Tänään ja eilen aikaisemmin.

Tänään viisi vuotta sitten, 2007.

Tänään neljä vuotta sitten, 2008.

Tänään kolme vuotta sitten, 2009.

Eilen kaksi vuotta sitten, 2010.

Hyvä Anna! Hyvä Noita!

Vallan unohtunut informoida, miten upeasti Anna ja Noita (Omituinen Källeröinen) jälleen kerran voittivat pienimuotoiset agilitykisat. Viime maanantaina 16.1. heillä oli olut treenijakson päättymisen iloksi kisat ryhmäläisten kesken.

"Noita voitti taas oman ryhmän möllikisat hienolla 0-radalla. ;) Tällä kertaa oli yhtä vaille kaikki paikalla eli päheet viisi osallistujaa. Likka veti aika mageesti ja täpöllä. Selvä kisakone, syttyy aina, kun viritetään pientä kilpailun poikasta. :D"

"...jäi taakse dallut, bokserit ja belgit pitkine kinttuineen... Eivätpä olleet yhtä huolellisia, kun meitsit."

Minäpä sanonkin, että ohjaajalla on ainakin yhtä paljon merkitystä kuin koiralla. Joten onnea, onnea, onnea, Anna ja Noita! Olette tykkejä!!! :D

Voittohuumaa ryydittää viime lokakuiset kuvat hallilta, kun käytiin vääntämässä rautalangasta valsseja ja persjättöjä.
Kuvista kiitämme taas Anttia.

Tämä kaikki on toistoa viime jakson lopusta, jolloin Anna ja Noita niinikään voittivat ryhmänsä sisällä järjestetyt pienimuotoiset kisat. Hopeainen kultamitalisti.

Hyviä ootte!

Haapasuo.

21.1.2012

Olen käynyt Leivonmäen kansallispuistossa muistaakseni ainakin pari kertaa aikaisemmin, mutta reissut ovat suuntautuneet aina kansallispuiston pohjoisosiin. Nyt ajeltiin eteläkautta sisälle ja lähdettiin rämpimään kohti Haapasuota.

Kukaan ei ollut kulkenut reittiä meille auki, joten kahdeksan kilometrin jälkeen kieltämättä tuntui jaloissa, että hangessa oli tullut kahlattua. Eksymistä estämässä Kirveslammen reitti oli merkattu sinisin maalimerkein. Konkreettinen hukkaan joutumisen mahdollisuus tuli esiin vasta Haapasuolla, kun reitti ei näkynytkään enää sinisellä puissa ja sulan maan aikaan reittiä osoittavat pitkospuut olivat lumen alla. Yhdet kengänjäljet kulkivat suolle, joten seurattiin niitä suon toiselle laidalle ja palattiin sieltä samaa reittiä takaisin.

kartta

Ojassa on sen verran virtaa,
ettei pakkanen ole päässyt selättämään sitä.

Hippa elementissään...

Luna Haapasuon reunamilla.

HAAPASUO

Hippa.

Tämän kelon kohdalta esirämpijämme oli kaartanut oikealle ja sinne suuntaan jatkaessamme pitkospuut katosivat jalan alta. Pitkospuut olisivat todennäköisesti jatkuneet kelon kohdalta suoraan.

Troikka.
Järjestyksesä Hippa edellä, Luna ja Ursa perässä.

Lunta anturoissa.

Uu.

Keppimaniaa Jääskelässä.

15.1.2012

Viime sunnuntaina suuntasin aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi auton keulaa kohti Jääskelää. Motarilla mennessä tuli äkisti Team N&A&A mieleen ja pirautin josko lähtisivät spontaanisti messiin. Lähtivätpä tietysti. Kymmenen minuutin varoitusajalla tiimi kasassa. Spontaani jatkumo kaarratti ABCin kautta makkarat mukaan, myöhän pistetään tulet roihuamaan.

Kierrettiin luontopolun alapuolisko, mikä osoittautui järkeväksi päätökseksi, sillä kulkijoita ei ollut käynyt pitämässä polkua avoinna ja saatiin omatoimisesti kahlata polku auki. Seitsemänpäinen eli kolmetoistasilmäinen karavaani sai kyllä aikaiseksi melkoisen polkuverkoston. Siskokset jakoivat yhteistä keppihurmiota. Kirmailua ja lumisia naamoja.

Noidan ilme kertoo. "Mamma, mamma, mammaa!"
Lunan ja Noidan suhde on jännää seurattavaa. Loputtomasti iloisia jälleen-näkemisiä.

Omituisten systerysten keppikiinnostus on yhteinen.
Hippa vasemmalla, Noita oikealla.

Notskipaikalla roihun sytyttäminen tuotti tuskaa, sillä spontaani ajatus tulistelusta ei tuonut mukanaan puukkoa, että puut olisi saanut pienittyä. Onneksi samaan aikaan meidän kanssa paikalle ilmaantui väkeä ja saatiin puukkoa lainattua sen verran, että saimme savusta nousemaan liekkejä ja makkarat käristettyä. Kiitokset vain kanssaväelle!

Kun kävimme tulomatkalla Annan kanssa ABCilla hakemassa evästä, otimme toki huomioon myös nälkäiset ystävämämme. Erityisesti Noidalla meinasi silmät tipahtaa päästä, kun nuotiolla kypsennettyä herkkua heiluteltiin nokan edessä. Äkkinäinen suuhun nappaaminen ja vikkelä siirtyminen kauemmas muista, selin toisiin. Nam!

Kiitokset spontaaniudesta KorteSUOn kermalle!

Priima Pihka.

Pikapäivitys onnelliselta kasvattajalta.

Pihka (O. Pihkakinttu) on tänään syynätty silmien ja polvien osalta terveeksi. Polvet 0/0 ja silmät puhtaat. Mahtavia uutisia!! :D Kiitos Sirene, että käytit tutkailuttamassa Pihkulaisen.

Pihka luovutti lisäksi putkilollisen verta, josta näytteestä tsekataan Pihkan prcd-PRA status. Toivottavasti siltäkin saralta saadaan hyviä uutisia. Luna-emo on vanhempiensa tulosten perusteella a, terve, Sarri-isää ei ole tarkistettu. Pahimmillaankin Pihka on vain prcd-PRA:n kantaja, B, sairastumatta kuitenkaan koskaan itse.

Pihkan terveystulokset tähän asti: Silmät ok, A/A lonkat, 0/0 kyynärät, 0/0 polvet sekä kuvattu selkä ja kaularanka, ei muutoksia. Priima tyttö siis kokonaisuudessaan. :)

Palanpainikkiikkeeksi pikku-Pihkan kuva syksyltä 2009. :)

Hyyppää.

Keski-Suomen Koli ei kaipaa sanoja. Se on hieno.

Panorama.

Taas on yksi Keski-Suomen vuorista huiputettu ja yhden 'must'-retkikohteen tällä alueella voi kuitata käydyksi. Pikkasen arvelutti, kun kaikki alustavat tiedot väitti, ettei tietä tai reittiä vuorelle löydy edes kartalta. Tieto taitaa olla marraskuusta 2000 vanhentunut, sillä paikan päällä osoittautui, että vuorta kiertää sinisin maalimerkein merkattu polku. Seuraavilla uhkakuvilla lähdettiin kuitenkin liikenteeseen: "Hyyppää lienee Suomen ainoa tämän luokan nähtävyys, jonne et voi löytää tietä kartasta! Hyyppää poistettiin muutama vuosi sitten GT-kartastosta, eikä Metsähallitus, Tielaitos tai Laukaan kunta ole koskaan viitoittanut tietä Keski-Suomen Kolille."

Retkue.

Noita-Nöpsy-Nokinenä, Omituinen Källeröinen.

Tunsimme olomme melkoisiksi sisseiksi, kun jätettiin auto metsäautotien varteen, Hyyppäänvuoren kaakkoispuolelle ja lähdettiin rohkeasti kohti polutonta metsää. Antilla tietysti, moternina miehenä, oli puhelimessaan jokin megahieno paikannussyteeni, että pystyi tsekkaamaan, että oltiin oikeassa suunnassa. Vaan eipä siinä kai olisi voinut suuremmin eksyäkään, suunta vain ylös, ylös, ylös. Kiskottiin huput päähän, ettei lumi ropissut niskaan, väisteltiin tiheässä kuusikossa alaoksia ja kiikuttiin polutonta rinnettä ylöspäin. Helpommallakin olisi päässyt, kuten paluumatkalla sai todeta, mutta sissimeininkihän ei koskaan haittaa. Kuntotestiä taas seikkailumielellä.

Ensimmäinen kunnollinen mukava pakkaspäivä, ihanaa talven tuntua. Eipä olisi voinut parempaa ilmojenhaltijalta toivoa.

Putkahdettiin poluttomasta rinteestä merkatulle reitille, yksimielinen yhteisymmärrys oikeasta suunnasta ja kohti hämmästyttävän huikeita maisemia. Eipä olisi uskonut, että täältäkin, läheltä Jyväskylää (n.35km), löytyy näin hienoa maisemaa. Ihan tuli kieltämättä vähän Koli mieleen. Näköalatasanteelta pällisteltävää oli lännen ja pohjoisen suuntaan. Reissullamme kierrettiin koko huippu myötäpäivään ja pitkään sai katsella maisemia.

Tytsyt zumbaa Hyyppäällä.

Hippa.

Kuvissa näköalapaikalta näkyy niemen ympärillä levittäytyvä Lievestuoreenjärvi, joka opastaulun mukaan sijaitsee 80 metriä alempana, kuin Hyyppäänvuoren huippu (korkeus 170m merenpinnasta). Puiden latvat siinsivät kaukana kaukana alapuolellamme. Lievestuoreenjärvi rupeaa tähän vuoden aikaan vihdoin rakentamaan jäätä suojakseen. Ylhäältä katsottuna järven selällä näkyi valtavia halkeamia, kuin joku olisi iskenyt jättimäisillä nyrkeillä jäistä pintaa. Luoteen suunnassa on nimeltään retkueen vahvuuteen sopivasti osuva Karhulampi. Mikähän tarina siihen liittyy. Liekö näillä seuduilla tallustanut taannoin kontio. Nyt seutuja juoksi ainakin kolme nimellään varustettua, Ursa, Metsähippa ja Källeröinen, sekä kaikkien emojen emo Luna.

Omituinen Källeröinen "Noita", Omituinen Metsähippa "Hippa", Nutukas Illusia "Luna" ja Nutukas Ursula "Ursa".

Lunan bravuuri.

Hipan bravuuri.

Siskokset Hippa ja Noita.

Hyyppään huippu laskee näköalatasanteen alapuolella pystysuorana kalliona. Pudotus alapuolisten suurien kivelohkareiden päälle on pelottavan näköinen. Talvisaikaan lumi voi peittää alleen hurjiakin railoja kalliossa. Varovainen pitää olla.

Olimme tulleet Hyyppään laelle sen helpompaa puolta, etelästä. Pohjoispuolella on kivikkoa sekä luolia ja reitti sitä kautta on vaikeakulkuisempi. Koska olemme utelias ja seikkailumielinen retkue, päätimme kivuta sopivasta kohtaa kivikkoa alas tsekkaaamaan myös alapuolella olevat luolat. Antin paikannusmenetelmällä reitillemme piirtyi jännittävää ees-sun-taas-syheröä, kun laskeuduimme rinnettä alas luolille ja vankkoja männyn juuria kahvoina käyttäen vielä samaa reittiä ylös. Halusimme vielä uudelleen huipulle aistimaan tunnelmia.

Anna, Antti ja Noita matkalla alas.

Jääpuikot, kuin valaan hetulat.

Todistimme todennäköisesti jääkauden aikaansaannosta (mikäpä täällä maastoissa nyt ei olisi jääkauden aikaansaannosta...). Valtavia kivilohkareita pienempien päällä huteran näköisesti, mutta kuitenkin niille sijoilleen jo tuhansia vuosia sitten tipahtaneena. Osa luolista oli sellaisia, että niissä pystyi seisomaan, joskin talvi ja pakkanen olivat muodostaneet luolien kattoon murhaavan suuria jääpuikkoja. Kauaa ei iljennyt henkeään uhmata teräaseiden alla. Isompi kivi pienempien kannattelemana muodosti houkuttelevan hyllyn, jota ei voinut vastustaa. Tokihan oli päästävä kiipeämään ja ryömimään luolaan. Hirvitys ja 'pitää-päästä-pois'-tunne iski siinä vaiheessa, kun Anna istutti epäilyksen ja ajatuksen, että päälläni tasapainoilee tonneittain kiveä. Eipäs muuten kuulostakaan houkuttelevalta... Kivimuodostelmat herättivät jatkumoajattelua, jos tuon pienen kiven ottaisi tuosta pois, niin aiheuttaisiko se ketjureaktion, joka murtaa tuhansia vuosia sitten asetetun tasapainon taian.

Suora kalliopudotus näköalatasanteelta alas.

Hyyppäänvuoren maastoissa on paljon vanhoja pituuskasvunsa lopettaneita "lakkapäämäntyjä". Seutu lienee joskus kärsinyt myös metsäpalosta, sillä osassa puista oli havaittavissa palokoroja.

Takaisinmenomatkalla päädyttiin kulkemaan, ei merkattua, mutta muuten hyväpohjaista polkua pitkin, joka vei melkein suoraan autolle. Oltaisiin siis selvitty alkuosuuskin sisseilemättä, olisi ehkä ollut helpompaa, mutta ehkä ei kuitenkaan niin hauskaa. Löytämisen iloa ei voi voittaa.

Hyyppää pitää nähdä kesällä, kun Lievestuoreenjärvi kimmeltää sinisenä. Hyyppää pitää nähdä syksyllä, kun lehtipuut ja havupuut lomittuvat alapuolella keltaiseksi ja vihreäksi metsämatoksi.

Hyyppää pitää nähdä.

Kartat, meidän kulkema reitti Antin nykyaikaisella masiinalla (vas.) ja merkitty polku Hyyppään laella.

Hippa oli reissun jälkeen sympaattisen huurteinen kuuraparta.

Kuvat Susanna Kangasvuo ja Antti Leukkunen