kennel Omituinen - tapahtumia, suunnitelmia, uutisia ja kuulumisia
Ihmeellinen fiilis juoksennella radoilla. Jotenkin en päässyt sopivaan kisatatsiin, viimeisellä radalla kolmesta oli vähän jo tekemisen meininkiä, mutta vähän sellainen löysä olo. Rutistus ja tsemppi puuttui, vaikka "ihan ok" -suorituksiin yllettiinkin ottaen huomioon sen, että lähdettiin radalle luokkamme ensimmäisenä (pitkästä pitkästä aikaa). Ei päässyt edes katsomaan minien ja medien ratoja kentän laidalta alkuun, kun niillä oli eri tuomari ja olivat jo lopettaneet siltä päivältä. Maksien kolme rataa siis peräkkäin Lahikaisen Marjan tuomaroimana. Olen iloinen, että selvittiin yllättävän hyvin, vaikkei alla ollut yhtään nähtyä kanssakisaajien suoritusta. Eipä tarvinnut kauaa ressata ja odotella omaa vuoroa...
Ratojen alut olivat tiukkaa ohjausta vaativia, joten vauhtiin ei päässyt heti. Muutenkin radat olivat kankeita suorittaa, kulmat haastavia ja välillä ne näyttivät melkein tekemällä tehdyiltä. Koira oli vaikea saada suorille linjoille ja sitä myöten tavallaan agilityn ilo ja vauhti puuttui. MAHin aidat ovat suuria, massiivisia ja korkeita, joten agilityn ilme muuttuu, radoista tulee ahtaita ja takaakiertoja on hankalampi tehdä - tai ainakin ne muuttuvat vallan toisiksi tehdä.
Eka rata oli hypäri, vähän kankea olo (ei kuitenkaan epäsujuva, mutta... no... kankea...) mennä radalla, mutta tehtiin kuin tehtiinkin nolla ihanneajan puitteissa. Alku oli pyöritystä ja kääntyilyä, joten ei päästy heti vauhtiin, loppuradallakaan ei mitään sellaista kunnon vauhtia päässyt syntymään. Kerkesin tehdä radan lopussa persjätön pituuden jälkeen, ajoitus oli kunnossa siltä osin, mihin olen tyytyväinen. (Takaaleikkaus olisi ollut varmempi valinta (ehkä myös hitaampi ainakin meille), mutta riskejä pitää osata ottaa sopivassa paikkaa.)
Toisella radalla ikävästi puomin ylösmeno ei ollut ihan meikäläisen halun mukainen, alasmeno oli juuri sellainen, kun kisoissa pitäisi olla, mutta siinäkään oma pää ei kestänyt ihan totaalia pysäyttämistä. Luulin, että saatiin vitonen ylösmenolta, mutta tuloslappuun merkattu vitonen tulikin radan peränurkassa. Tuomari sakotti kosketuksesta. Oli vähän täpärällä, ettei Ursa hypännyt takanurkan aitaa alunperin väärään suuntaan. Tökkäsin sen nipinnapin takaakiertoon. Näytti ilmeisesti estämiseltä tms. No joo.
Kolmas rata oli menoltaan ja fiilikseltään päivän paras. Kolmannella esteellä pakkovalssi-jaakotus meni vähän pitkäksi, tässä oli kielto lähellä. Puomin ylösmenolla en saanut pysäytystä aikaiseksi ja alastulollakaan ei taas pää kestänyt. Mutta oikein hienot juoksukontaktit... Virheittä selvittiin esteelle 17, josta hyppy molempiin suuntiin ja HYL. Tämä tilanne oli hyvin hassu, videollakaan ei näy, että ohjaajana tekisisin mitään hirveää ohjausmokaa, mutta Ursa kääntyy oikealle eli väärään suuntaan - ihan kuin se olisi lukenut jollekin toiselle esteelle, vaikkei hypyn takana edes ollut minkäänlaisia ansoja. Epäloogista ja sinällään hyvin harvinaista toimintaa Ursalta. Sarjassamme kuitenkin hyvä hylly.
Muok. Katselin videota hidastettuna, hyllytyskohtaa edeltävä takaakierto-ohjaus on täpärä ja kökkö, pitkäaskelinen ja sen jälkeen vekkaus varmaan vähän liian pitkä ja syvä, jolloin Ursa kerkeää tulkita ohjauksen takaaleikkaukseksi. Periaatteessa tuolla ohjauksella yleensä vekkautuu, mutta uskon, että tässä syy siihen, että Ursa kääntyy väärään suuntaan.
Loppupeleissä oli ihan kiva kisailla, vaikka saldo jäi laihanlaiseksi. Nolla, vitonen ja hylly. Koko kimara.
Päivän tavoite oli treeninomaiset kontaktit. Oma pää ei kestänyt, vaikka virheiltä nipinnapin selvittiinkin. (Tokaradalla nopea pysäytys Aalla, kolmannella radalla Aa alasvedettynä eli läpijuosten.) Puomin ylösmeno on kyllä hankala paikka...
(Tekstin otsikko viittaa siihen, kun juttelin erään kanssa-agilitaajan kanssa, hän kun ei alkutohinoissaan ollut kuullut, että tuomari olisi viheltänyt pilliin lähdön merkiksi. Meikäläinen jutteli siihen sujuvasti villin pihellyksestä.)
C-kisa, HR, 0/-2,21, sij.11./53 (nopeus 3,95m/s) B-kisa, 5/-1,80, sij.15./55 (nopeus 3,81m/s) A-kisa, HYL
Glada Vappen!
Koska Lounais-Suomen saaristoa on tullut katseltua eri vinkkeleistä, olen jo pidemmän aikaa halunnut käydä myös Perämeren suurimmassa saaressa, Hailuodossa. Pienen pohtimisen jälkeen päädyin varaamaan saarelta meille mökin Katselmusviikonlopuksi. Josko sitä kerkeäisi vähän tutustua ympäristöön näin kevät-talvisessa maisemassa.
Lopulta aikaa ei oikeastaan jäänyt saaren kiertelyyn, vaan sentään pääsimme haistelemaan perämeren tuulia Merisilta-lautalla matkaa Oulunsalosta Hailuotoon (ja päinvastoin) taittaessamme.
Perjantaina pyrähdimme paikalle lauttarantaan vain todetaksemme, ettemme pääse pitkien jonojen takia ensiyrittämällä Merisiltaan. Jäimme siis puoleksitoista tunniksi rannalle ruikuttamaan, kun lautta lähti viemään ennen meitä ehtineitä matkustajiaan saareen. Jossain määrin Hailuodon tutkiskelu siltä illalta kaatui juurikin tuon Oulunsaloon jumiutumisen takia. Saimme kuitenkin kulutettua aikamme. Samoiltiin rannassa, aistittiin meri-ilmaa, ihmeteltiin pulmusten palleroisia olemuksia ja kuunneltiin naurulokkien ääniä. Hippa löysi styrox-laatikon, jonne oli jäänyt kalanperkeitä ja veti niitä antaumuksella rannan tuntumassa naamaansa.
Alunperin en meinannut uskaltautua jäälle ollenkaan, vaan kun perkuujätteiden jättäjien sielunveljet - kalastajat - päräyttivät jäätä pitkin kaukaa selältä moottorikelkalla, uskottelin itselleni, että pakkohan tuon jään on kantaa myös ihmistä, saati koiraa.
Lautan keltainen hahmo hivuttautui jo Hailuodosta kohti Oulunsaloa ja vesillepääsymme lähestyi. Tietysti juuri siinä vaiheessa Luna bongasi joko pilkkijöinen jälkeensä jättämät reiät tai jään alle asetettujen verkkojen reiät ja erityisesti niiden läheisyyteen hylätyt kalan osat. Mamma painalsi korvat supussa eväille ja hieraisi vielä korvansa taakse reilusti kala-aromista parfyymiä. Täytyyhän viikonlopun kauneusmittelöitä varten hienostautua. Liekö ollut sitten mamman salainen ase, sillä sunnuntainen vanhojen mammojen luokkavoitto ei ollut mikään itsestäänselvyys. Kalaöljyn kiilto korvakarvoissaan ja ympärillään leijuva aistikas aromi - siinä mamman kauneuden taika.
...niin ja kerkesimme lauttaan. Mamman kauneushoitoon pyrähtämisestä huolimatta.
Matkalla Oulunsalosta Merisillalla Hailuotoon seisoskelin kannella tuulessa ja seurailin jäälauttojen ryskettä lautan kylkiä vasten. Jään reunamille oli kokoontunut kansaa.
Lauantaina Katselmuksesta Hailuotoon ja mökillemme palatessamme osasi paremmin varautua lauttajonoihin ja olimme jo hyvissä ajoin paikalla. Sateinen ja harmaa keli, jäälauttoja ryskyi vastaan, monen mallisia ja kokoisia, eri tavalla lohkareiksi haljenneita. Juuri muuta ei näkynytkään.
No, tulipahan käytyä, vaikka Hailutoon tutustuminen jäikin laihaksi. Pikkuruinen mökkimme oli kotoisa ja mökkinaapurimme ensimmäisenä iltana erittäin mukavia. Koirat saivat juosta pihassa vapaana, saivat osakseen huomiota ja ihailua ja kävivätpä kuulemma myös pikavisiitillä naapuriemme mökissä, sisällä asti. Tuntuivat olevan koiraihmisiä koko kalastajasakki. Lauantain ja sunnuntain välisen yön majailimme jo itseksemme, lämmitettiin sauna ja nautiskeltiin illan pimenemisestä. Näemmä sama tuntuu pätevän saareen kuin saareen, Lounais-Suomessa ja Perämerellä, hiljaista on.
Lauantaina sukukokoustelivat ihmistensä keralla Ravja (Pukranvaara Ravja), tyttärensä Luna (Nutukas Illusia) ja tyttären pennut Ursa (Nutukas Ursula), Hippa (Omituinen Metsähippa) sekä Rohto (Omituinen Ohtonen).
Mitä pojilla on mielessä? Osa 1.
Hippa: "Prrrkle, onko pakko?!! Mene POIS!!
Mulla oli tässä homma ihan kesken.
Rohto: "Ups!"
Tämä on niin perinteinen asetelma. Toiset pitää huolen actionista, että maailmassa on ääntä ja siellä tapahtuu paljon asioita.
...ja mamma sen kun vaan näyttää kauniilta ja eteeriseltä.
Lenkin lopuksi tehtiin pieni kenraaliharjoitus seuraavan päivän kehäesiintymisiä varten. Nuoriso korjasi selkeästi potin tässä vaiheessa, Rohto ja Hippa liikkuivat ja seisoivat todella hyvin ihan hakematta. Hipasta napsaistiin muutama kuvakin, kun neidistä on tavattoman vähän hyviä seisomiskuvia. Keli, tausta ja koiran siisteysaste eivät olleet parhaat mahdolliset, vaan muuten tyyppi esiintyi edukseen. Sillä on nätit raamit, vaikka kastuneet karvat ovatkin sään päältä menneet latteaksi ja tyypin selkälinja näyttää jokseenkin kummalliselta.
Lenkkipaikalta käännettiin auton nokka kohti Hailuotoa ja siellä sijaitsevaa mökkiä, missä pidimme pari yötä majaa.
SUNNUNTAI 22.4.
Sunnuntaina Katselmuspäivän päätteeksi pakkasimme lauantaisen lenkkiporukan lisäksi myös Sirenen ja Pihkan (Omituinen Pihkakinttu) mukaan. Kevätaurinkoinen metsäreippailu hyvässä seurassa, kunnes oli aika lähteä ajelemaan kotia kohti.
Ravjalla oli tärkeä tehtävä pitää Marikan lapasista huolta. Kun tehtiin kuraista tietä pitkin paluuta autoille ja koirat oli jo kytketty hihnoihinsa, niin Marikalta tippui taskustaan lapanen. Uskollinen Ravja huolehti hajamielisen emäntänsä lapasen haltuun ilman suurempaa numeroa siitä tekemättä. On se ihan ehdottomasti maailman sympaattisin paappakoira. (Täysin objektiivinen näkökulma, eikös?)
Marika kertoi lisää etsijäpelastajan sankaritarinoita. On ilmeisesti useammin kuin kerran löytänyt Marikan hukkaaman puhelimen pöpeliköstä. Erään kerran paapan tarkka nenä löysi jäiseltä ja auringon valoa heijastavalta talviselta tieltä sinne ihmiseltään pudonneen silmälasin linssin. Eipä rajoittunut ihmismieli koskaan pysty täysin tajuamaan koirien hajumaailmaa.
Pihkan juoksujen loppumisesta oli Rohto-veikan mielestä sen verran vähän aikaa, että ihan hyvin voisi vähän yrittää uida liiveihin. Ihanalta tuoksuvaa neitokaista ei voinut päästää silmistä.
Mukavaa oli taas nähdä näitä ja erityisesti siten, että tyypit saivat olla ihan vaan rennosti keskenään.
