Historian äärellä.

19.7.2010


Käytiin systerin ja koirien kera tsekkaamassa maanantaina Saraakallion kalliomaalauksia Laukaassa. Olen käynyt melkein kolme vuotta sitten siellä viimeksi ja seikkailua oli luvassa tälläkin kertaa. Merkattu polku vei hyvin kauniiden järvisuomalaisten maisemien äärelle, mutta sen jälkeen meni etsimiseksi - ja lopulta onneksi myös löytämiseksi. Mitenkään helposti saavutettavasta taidehistoriaelämyksestä ei ollut kyse - ollenkaan.



Jyrkänteitä, louhikkoisessa kivirinteessä kiipeileviä polkuja, pudotusta ja kipuamista. Harharetkien aikaan napsimme pusikoista mustikoita, natustimme kallioimarteen salmiakin makuista juurta ja pyllisteltiin luonnonihmeiden äärellä. Kalliomaalaukset olivat jälleen elämys, erityisesti tällä kertaa itseäni sykähdytti ehkä noin kolmen metrin korkeudessa olevat kämmenenpainamat, jotenkin konkretisoitui se, että samalla paikalla on seisonut ihminen, muinainen, painanut yli 6000 vuotta sitten punamultaiset kätensä kallioon.

Punainen seinämä, jossa ylinnä selvästi erottuvat kämmenpainamat, alapuolella mm. hirvieläin ja ihmishahmoja.
Saraakallion kenties tiedetyin kalliomaalaus, laskevaa aurinkoa kohti juokseva hirvi.
Käärme ja sisilisko.
Kalliomaalaukset eivät suinkaan kaikki ole selvästi erottuvia. Näitä aurinkolaivoja etsimme pitkään, viime kerralla kun kävin Saraakalliolla ne näkyivät selvemmin. Kuvan keskellä, lehtien muodostamasta aukosta voi havaita kaksi alekkain kuvattua pyöreäpohjaista aurinkolaivaa, joiden sakarat maastoutuvat rosopintaiseen kallioon.
Koirat liikkuivat vaikeakulkuisessa maastossa vaivattomasti, edes yksisilmäisestä Hipasta ei tarvinnut olla huolissaan. Vain yksi paikka oli sille liian haastava, kivikkorinteessä alaspäin tullessa oli noin metrin korkuinen pudotus ja siitä edelleen jyrkkänä jatkuva kulku (neljäs kuva). Hippa ei uskaltanut hypätä tästä alas, vaan valitsi hetken mietittyään paluun takaisin ylös. Kiipelypaikka oli ihmisellekin haastava, joten lähetin Ursan, huolettomasti kallioilla kulkevan vuorikauriin, hakemaan Hippaa alaspäin niin, että pystyin toisesta paikkaa koppaamaan Hipan sylin kautta maan tasalle. Yhteistyö pelasi, Ursa toimi äärimmäisen fiksusti.

Saraakallioille pitää taas kiipelyseikkailla uudelleen - vaikka todennäköisesti seuraavalla kerralla löydänkin maalaukset vähän helpommin, mitä näillä kahdella ensimmäisellä kerralla. Eipä silti, opastettomuus historian äärelle toi mukanaan ihan omanlaistaan löytämisen iloa.