Tänään käytiin tarkistamassa miten pojan-/veljenpoika kasvaa ja jakselee. Varsin riemukkaasti, huomioimme. Sillä on rivistö teräviä hampaita ja innokas asenne oppia kulmakunnan taitavimmaksi häntäheikiksi. Koipia pikkujätkä oli itselleen kasvattanut ja selkeästi olemus oli kolmen viikon takaisesta kaventunut, honkkelikausi uhkaa tulollaan. Korvaelimet tosin lörpöttivät ihan entisenlaisesti, taittuen melkoisen raskaanoloisesti ihan tyvestään - sepä olisi metka nähdä, jos kaveri meinaa temppuilla vielä korvansa pystyyn...
Vaan olihan se jäpikkä taas iloinen ja suloinen ja hassu. Huvittavaahan se on, ajatuskin siitä, miten kertoman mukaan Miki 13vk astuu muikeana isopäistä lelukoiraansa.
Luna-mummun rynnistäessä pihamaalle, Miki paineli edellistapaamisen tottumuksesta penkin alle, vaan kauanpa ei tällä kertaa tarvinnut pikkumiehen miettiä ja jännittää. Lunakin tuntui olevan enemmän kiinnostunut ihmisistä, rapsutuksista, nameista ja laiduntamisesta, kuin pojanpojan hätyyttämisestä.
Vaikka tietysti täytyi tsekata mikäs Miki on poikiaan ja mitä se itsestään luulee.
Mikin reippaudesta reipastuneena näytettiin Ursallekin veljenpoikaansa. Ursa suhtautui siihen yllättävän nätisti ja kiltisti. Mikikin alistui tädilleen melkeinpä jo kuin varmuuden vuoksi. Pihamaalla nähtiin pieniä juoksupyrähdysleikkejäkin, ehkäpä muutaman ajan päästä saadaan seurata Mikin ja Ursa-tädin villiä riekkumista.
Kiitos kärsivällisenä kaukokartturina toimimisesta, juorutuokiosta, kahvista ja pentuhuuma-annoksesta. Tytöt sanovat: "Kiitos ja anteeksi!" ja muistelevat vesi kielellä kaikkia herkkuaarteita, joita löysivät Mikin nurkista. Nähdään taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti