Kaikki kuvat avattavissa suuremmiksi.
Pää pyörällä sanoinkuvaamattoman upeista maisemista. Vappuinen roadtrip vei elämyksiin, Ruotsin itärannikko näytti parhaat puolensa melkein kesäisessä kelissä. Höga Kusten (Korkea Rannikko) sijaitsee Örnskölsvikin ja Härnösandin välisellä rannikon osalla, eikä suotta kuuluu UNESCOn maailmanperintölistalle. Jyrkkäpiirteisen ja jylhän, kallioisen maiseman ja saariston taustalla on maan voimakas ja nopea kohoaminen viimeisen jääkauden jälkeen. Täällä maa on kohonnut nopeammin kuin missään muualla maailmassa - ja se kohoaa edelleen.
HÖGAKUSTENBRON
Ylitettiin yksi maailman pisimmistä riippusilloista, Högakustenbron, joka on pituudeltaan vaatimattomat 1,8km. Sillan pohjoisen suuntaan vievässä päässä oli Höga Kustens Hotel, joka jäi mieleen paitsi infona Höga Kustenin reiteistä, myös ystävällisestä ja lämminhenkisestä henkilökunnasta. Käytiin tyttöjen kanssa jaloittelemassa ja ihailtiin hienoja maisemia, joiden äärelle ruvettiin pikkuhiljaa tulemaan.
Leskenlehtiä oli paikoin niittyinä, muutenkin oli kovasti kevättä ilmassa.
SKULESKOGEN
Skuleskogenin kansallispuisto, joka sijaitsee maailmanperintöalueen pohjoisosassa, syynättiin 'Korkean rannikon' elämyskohteeksi, joskin puolittain sattumalta, "hetken huumassa", vaan eipä tarvinnut harmitella, kun äärelle päästiin. Huuma elää ja voi hyvin. Kartalta ja opastuksista valittiin tietysti hankalin reitti, tietäen kokemuksesta, että hankalien taipaleiden takana on useimmiten kaikkein upeimmat elämykset. Kunnianhimoisesti suuntana Slåttdalsskrevan, josta kovasti opastauluista varoiteltiin. "Vaeltaminen siellä on rankkaa ja vie aikaa. Polku on suurimmilta osin täynnä kiviä ja juuria ja siellä on useita vaikeita ylityksiä. Viimeiset 200m ovat hyvin vaativat. Hyväkuntoiselta vaeltajalta vie 1-1,5 tuntia kiivetä huipulle, muilta vie kaksi tai joskus kolmekin tuntia huipun saavuttamiseen."
Lopulta taidettiin itse kosahtaa sinne rapakuntoisten kastiin, kun väkisin seisautti paikalleen ihmettelemään, huokailemaan ja suuntaamaan talletusvälinettä kohti maisemia, kuluttamaan aikaa.
Ihan ensimmäisen elämyksen antoi, kun kiivettiin ensimmäinen kevyt metsäinen nousu ja päästiin ylittämään kuohuava vesiputous sen alapuolelta. Kameraa matkassa kiikuttavan täytyi tietysti pysähtyä kuvaamaan, jolloin tyttäret sillalla jo huokailivat malttamattomana matkan jatkumista - ymmärtämättä sitä, että joutuivat itsekin antautumaan pärskeille alttiiksi ja poseerailemaan missin lailla.
Eipä kuulunut korviin yhtään mitään muuta kuin vesi.
Skuleskogenin maastot ja maisemat ovat hyvin moninaisia, sisältäen jyrkkiä ja kivisiä, karkean ja karun näköisiä kukkuloita ja syviä, hiljaisia, metsäisiä laaksohalkeamia. Siellä on laajoja 'pirunpeltoja', isompia mitä tähän asti olen itse nähnyt, soita, jotka tähän vuoden aikaan lumien sulamisvesien avustamina olisivat tarjonneet vaihtelevaa kahluutallustusta ilman hyväkuntoisia ja leveitä "pitkospuita" (jotka olivat ruotsalaismalliin kuin leveitä siltoja).
Puskimme itsemme läpi mitä erilaisimmista ja luonteeltaan yksilöllisistä poluista. Maasto oli vaihtelevaa, polut paikoin kuluneet niin, että puiden juuret olivat voimakkasti esillä, osin kiipesimme hyvinkin jyrkkää ja louhikkoista rinnettä tai kahlasimme ainakin polveen asti ulottuvassa lumessa, rotkopaikoissa, jonne auringon sulattava voima ei ollut ihan vielä kerinnyt.
Allaolevat todellakin ovat kuin ovatkin kaikki polkuja, polkuja jotka kannatti kivuta tai rämpiä.
Ursa niillä viimeisillä kahdellasadalla metrillä, niillä joista varoitettiin. Jyrkkää ja kivistä, mutta mielenkiinnon ylläpitävää kiipeämistä.
Mielenkiinnon ylläpitävää kiipeämistä, kun palkintona olivat päivän mahtavimmat näkymät. Niin hienot maisemat, että ihmisreivulle tuli tunne, että sinne olisi voinut unohtua. Millään ei olisi malttanut lähteä pois ja takuulla ainakin pari tuntia vierähti paikalla ihmetellen ja kuvaten, nauttien auringonpaisteesta. Kokemus oli huimaava, niihin maisemiin, sinisenä levittäytyvään merimaisemaan, käkkärämäntyihin ja kallioon olisi voinut eksyä, jäädä sinne...
Panorama koilisesta kaakkoon.
Yksi tunnusomainen piirre Höga Kustenin alueella on kalliossa ja kivissä esiintyvä, maisemaa värittävä, punainen Nordingrån graniitti. Ruotsin puolella ajaessani monessa kohtaa pistin huomiolle, että asfaltti oli häkellyttävän punaista - lieneekö raaka-aineissa juurikin tätä nimenomaista punaista graniittia...?
Vaikka kuvatut näkymät olivat ehdottomasti parasta antia, muutenkin antoisassa päivässä, oli luvassa sentään muutakin vaikuttavaa - itse Slåttdalsskrevan, 200 metriä pitkä, 40 metriä syvä ja seitsemän metriä leveä rotko.
Mm. edellä olevien merinäkymien panoramakuvassa näkyvän ja myös kirjoituksen alussa olevasta karttalinkistä tarkistettavissaolevan, korkealla sijaitsevan järven, Tärnättvattnenin, rannalta, Slåttdalsskrevan näkyi jyrkkänä lovena karkean kallioisessa ja metsäisessä maisemassa.
Alaspäin pudotettaessa saaristomaisemaa ja merinäkymää oli katseltavissa pitkään. Henkilökohtaisesti voisin leimata seuraavan lempimaisemakseni, paljasta kalliota, kitukasvuisia, mutta vanhoja käkkärämäntyjä, korkeutta ja saaristoa...
Pudoteltiin rantaan asti, käytiin läpi sama maisemien kirjo, nähtiin alkumatkaan verrattuna vielä suurempi pirunpelto, joka tuntui jatkuvan melkein niin kauas, kuin vain jaksoi katsoa.
Rannalla Ursa intoutui tavoilleen uskollisen touhukkaana hakemaan polleana keppiä vedestä, ylpeys omaan suoritukseensa takuulla kasvoi, kun matkaa rantaan tuli niin paljon. Pikkukoiran pilvilinnoja ei ole syytä romuttaa sillä tosiasialla, että ranta oli äärimmäisen matala, eikä kyljet kastuneet yhtään tavallista enempää. Mutta hyistä vesi oli, totisesti.
Haettiin tavarat autolta ja tallustettiin metsän läpi, yöpymispaikkatavoitteena Näskebodarna. Matalan majan olivat jo vallanneet kanssakulkijat Umeåsta ja Tukholmasta. Sopuisasti saimme kuitenkin jaettua mökin, kaikille riitti petitilaa ja vaikka paikalla oli yhteensä kolme itsetietoista narttukoiraa, jokainen otti nopeasti oma paikkansa rauhoittuen päivän valluksista. Juteltiin ja jaettiin kuulumisia. Oikein leppoisa ilta, upea aamu ja mukavia uusia tuttvauuksia.
Upea reissu! Ehkä suuntaamme seuduille uudelleen. Vaikka uhmaamaan omia rajoitteita, etsimään nautintoa paikallisesta, perinteisestä, laajalti tiedetystä ja varsin omintakeisesta herkusta - hapansilakasta... Hapansilakkasesongin alkua elokuun lopulla juhlitaan perinteisin menoin - näin luin. Hulluja nuo ruotsalaiset... ;)
4 kommenttia:
Hienon näköinen paikka. "Oi jospa oisin saanut olla mukana." Tosin itteni tuntien, miä olisin huipulla ollut ihan paniikissa, että Umbra loikkaa kalliolta ja katkasee koipensa ja Umbra olisi ihmetellyt, sillä kyllähän se osaa. :)
Olipa antoisa ja värikäs tarina huimapäisten tyttöjen seikkailusta! :) mahtavia maisemia.. Vallan omiakin lettejä heilutti katsellessa nuita jylhiä maisemia.
Tulee polte päästä itsekin vaeltamaan kivisille, juurakkoisille poluille. Jospa kuitenkin aloittaisi ihan näistä Keski-Suomen komeista metsistä. Vaaruvuoren meinasin tänä kesänä valloittaa, oletko siellä käynyt koirien kanssa?
*huokaus* paikka oli kyllä vieläki upempi kuin mitä osasin kuvitella vaikka sitä kovasti puhelimessa kehuitkin. Tuonnehan on ehdottomasti päästävä itsekin joku kerta käymään! Meidän viikon takainen nuuksion päiväretki jää aika lailla kakkoseks vaikka mukava oli sekin.
Terkuin, Sirene :)
Taas todisti siis, että kuvat kertoo niin paljon enemmän kuin sanat, vaikka kuinka yrittäisi ylistää. ;) Mullakin elää polte, joskus pitää päästä vaeltamaan noihin maisemiin uudelleen, Höga Kustenia voisi nähdä enemmänkin, onhan se alueena kutakuinkin 100km mittainen, hienoja paikkoja riittää takuulla.
Anna, en ole käynyt Vaaruvuorella. Kovasti on monesti käynyt mielessä ja haluaisin sen nähdä, mutta... Siellä ei mitä ilmeisimmin ole kunnolla merkittyjä reittejä ja polkuverkosto on melkoinen, en ole paikalle uskaltautunut. Nimim. suuntavaisto suoraan persiistä. ;) Pitää kyllä joskus vielä rohkaistua...
Lähetä kommentti