Kolovesi, Nahkiaissalon polku.

Varkaudessa kisaamisen jälkeen eilen teki mieli lähteä samoilemaan vähän uusiin maisemiin. Samalla kun tänne asti olemme ajaneet, voisi ajella vähän pidemmällekin. Kello oli vasta vähän päälle yhden iltapäivästä ja kesäistä valoa olisi tarjolla vielä pitkään. Lyhyen kartan selaamisen jälkeen kohti Kolovettä reittiä Varkaus-Heinävesi-Enonkoski.

Määränpäässä odotti noin 3,5km mittainen luontopolku mukavan vaihtelevassa ja moni-ilmeisessä etelä-savolaisessa maisemassa. Pääosin Koloveden kansallispuisto palvelee vesilläliikkujia, melojia ja veneilijöitä, mantereen puolella tallustaville ei oikeastaan ole muuta kierrettävää, kuin tämä meidänkin kiertämämme Nahkiaissalon luontopolku (kartta). Lyhyydestään huolimatta polulla pääsi ihailemaan järvimaisemia ja näköaloja sekä kulkemaan vaihtelevasti erilaisissä metsiköissä, vehreässä rantalepikossa, kuivassa kangasmetsikössä ja hämyisessä kuusimetsässä. Koirat olivat aurinkoisen kuumasta kisapäivästä ja aikaisesta aamulähdöstä uupuneita ja pääosin tyytyivät tallustelemaan tylsästi polulla, rauhoittuen makoilemaan tai jyrsimään laiskasti keppejä pysähdellessämme.

Aina saa odotella...

Kuulostellen.

Polun ensimmäisen neljänneksen jälkeen saimme ihailla korkealta näkymää Käkövedelle. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli toi kesää.

Metsäpalo on harventanut täällä rajusti 1800-luvulla, kertoi opastaulu.

Reitti jatkui myötäpäivään Lohilahden järvenpoukamaan, joka kasvoi käkkyräistä leppää. Ketunleipätauko kivellä. Kaipa jos näitä isommin söisi, voisi vatsanpurujakin saada, näin muistan jostain lukeneeni, vaan eipä minua ketunleipien ohi saa ilman, että ainakin muutama pitää vetää naamaan. Näiden kirpeä maku kuuluu kesään.

Ursa kävi onnellisena kahlailemassa Lohilahdessa. Roiskis vaan ja keppien perään. Hippa ja Luna olivat hienovaraisempia ja ovelampia leidejä. Ursa tekee likaisen työn ja kuivalla maalla voidaan sitten taistella kenen keppejä kaikki Ursan hakemat aarteet nyt ovatkaan.

Ursalla oli mukavan viileä olo, ovelilla leideillä kuuma. Kuka voitti?

Mustikka.

Kuusimetsän aurinko.

Luna ja Ursa metsässä.

Triplanollaajan metsäagilitya.

Polun kulkemisen jälkeen jälleen pieni ajattelutauko. Iltaa ja valoa oli jäljellä vieläkin vaikka kuinka ja mahdollisuudet ajaa kotia kohti jotain uutta reittiä olivat olemassa. Päädyttiin ajamaan ensin Enonkoskelle ja sieltä melkein Savonlinnaan saakka tankkaamaan, ennen kuin rykäistiin kotiin reittiä Oravi-Kangaslampi-Varkaus. Olen joskus aikaisemmin katsellut kartalta, että näyttäisi Järvi-Suomessakin olevan lossiylityksiä. Pienen pieniä. Nämä molemmat katselun aiheet osuivat nyt reitille. Ensin Hanhivirran lossi ennen Enonkoskea ja sitten vielä Tappuvirran lossi ennen Viljolahtea. Tuntui vähän epätodelliselta ikäänkuin olla kartalla, ihan fyysisesti siellä, mitä aikaisemmin on tullut katseltua vain punaisena viivana kartalta.

Ketunleipää istuskeli haarautuvalla tiellä,
kun ajeltiin hiekkatietä Nahkiaissalon polun luota pääväylille.

Tappuvirran lossi.

Vaajakoskea ennen Leppäveden pinta peilasi maisemaa aivan rikkomattomasti. Oli pakko vetää parkkialueelle. Ihan oikeaan paikkaan tuli pysäköityä, sillä järven poukamassa oli käynnissä silkkiuikkupariskunnan rikkomatonta kesäillan idylliä.

Vapunpäivä Oravivuorella.

Vapunpäivän kunniaksi lähdettiin tsekkaamaan uudestaan joulukuussa "löytämämme" Oravivuori. Maisema oli jo nyt hämmästyttävän erilainen joulukuiseen retkeemme verrattuna (Oravivuorella). Onni on Suomen vuodenaikojen vaihtelut.

Oravivuorella toukokuisessa kevätauringonpaisteessa lekuttelivat jo varhaisimmat perhoset ja linnut pyrähtelivät oksalta toiselle laulujaan laulaen. Paikan päälle oli löytänyt muutama muukin vapunpäivästä nauttimaan tullut porukka. Muita koirallisia ei kuitenkaan ollut liikenteessä, joten tytöt saivat juosta vapaana ja tutkiskella lumen alta paljastuneita metsän kohtia. Kävivätpä suorasukaiseen tyyliinsä kerjäämässä kanssakulkijoilta eväiden rippeitä kolmiomittaustornin juurella, kun itse kiipesin katselemaan ympäristöjä.

Lumet ovat viimeisen viikon aikana sulaneet vauhdilla.

Näkymät Orsavivuoren huipulta kolmiomittaustornista ovat huikeat. Lehtipuut ovat vielä talven jäljiltä kaljuja ja Päijänne on pääosin jäässä, sulamaan päin kuitenkin ihan selkeästi. Oli sen verran kirkas keli, että Kärkisten silta, Kärkistensalmen ylittävä Suomen kolmanneksi pisin silta, näkyi idän suunnassa.

Kärkisten silta kuvassa vasemmalla ylhäällä.

Herttaista.

Joulukuisen toisintona Ursa kävi tornissa huipulla asti
ja Hippa jäi uskollisesti odottelemaan alemmalle tasolle.
Viimeiset portaat ovat todella jyrkät.

Tornin varjoja ylhäältä.

PERHOSIA

Nokkosperhonen oli herännyt uniltaan.
Vanhus nautiskeli kivellä repaleisessa asussaan kevätauringon lämmöstä.

Neitoperhonen.

Palleroista palleroporonjäkälää.

Kävimme myös Puolakan Omenalahden luonnonsatamassa kartoittamassa kevään merkkejä.

Jään reunan pintaa.

Ursa.

GLADA VAPPEN!

Aina Vappuna mietin tätä reissua: Huima Höga Kusten. Oravivuori on hieno, mutta ei voita näitä maisemia...

Oulunsalo-Hailuoto.

20.4.-21.4.

Hippa tähyää autossa uusia suuntia.

Koska Lounais-Suomen saaristoa on tullut katseltua eri vinkkeleistä, olen jo pidemmän aikaa halunnut käydä myös Perämeren suurimmassa saaressa, Hailuodossa. Pienen pohtimisen jälkeen päädyin varaamaan saarelta meille mökin Katselmusviikonlopuksi. Josko sitä kerkeäisi vähän tutustua ympäristöön näin kevät-talvisessa maisemassa.

Lopulta aikaa ei oikeastaan jäänyt saaren kiertelyyn, vaan sentään pääsimme haistelemaan perämeren tuulia Merisilta-lautalla matkaa Oulunsalosta Hailuotoon (ja päinvastoin) taittaessamme.

Perjantaina pyrähdimme paikalle lauttarantaan vain todetaksemme, ettemme pääse pitkien jonojen takia ensiyrittämällä Merisiltaan. Jäimme siis puoleksitoista tunniksi rannalle ruikuttamaan, kun lautta lähti viemään ennen meitä ehtineitä matkustajiaan saareen. Jossain määrin Hailuodon tutkiskelu siltä illalta kaatui juurikin tuon Oulunsaloon jumiutumisen takia. Saimme kuitenkin kulutettua aikamme. Samoiltiin rannassa, aistittiin meri-ilmaa, ihmeteltiin pulmusten palleroisia olemuksia ja kuunneltiin naurulokkien ääniä. Hippa löysi styrox-laatikon, jonne oli jäänyt kalanperkeitä ja veti niitä antaumuksella rannan tuntumassa naamaansa.

Alunperin en meinannut uskaltautua jäälle ollenkaan, vaan kun perkuujätteiden jättäjien sielunveljet - kalastajat - päräyttivät jäätä pitkin kaukaa selältä moottorikelkalla, uskottelin itselleni, että pakkohan tuon jään on kantaa myös ihmistä, saati koiraa.

Etsi kuvasta viisi pörröistä pulmusta.

Pulmunen.

Yksinäinen vaeltaja. Luna.

Missä jää loppuu, siellä taivas alkaa.

Naurulokki.

Lautan keltainen hahmo hivuttautui jo Hailuodosta kohti Oulunsaloa ja vesillepääsymme lähestyi. Tietysti juuri siinä vaiheessa Luna bongasi joko pilkkijöinen jälkeensä jättämät reiät tai jään alle asetettujen verkkojen reiät ja erityisesti niiden läheisyyteen hylätyt kalan osat. Mamma painalsi korvat supussa eväille ja hieraisi vielä korvansa taakse reilusti kala-aromista parfyymiä. Täytyyhän viikonlopun kauneusmittelöitä varten hienostautua. Liekö ollut sitten mamman salainen ase, sillä sunnuntainen vanhojen mammojen luokkavoitto ei ollut mikään itsestäänselvyys. Kalaöljyn kiilto korvakarvoissaan ja ympärillään leijuva aistikas aromi - siinä mamman kauneuden taika.

...niin ja kerkesimme lauttaan. Mamman kauneushoitoon pyrähtämisestä huolimatta.

Luna ja kalan hajulla parfymoitu märkä poski.

Oulunsalon tuulivoimalat ja isokoskelopariskunta.

Matkalla Oulunsalosta Merisillalla Hailuotoon seisoskelin kannella tuulessa ja seurailin jäälauttojen ryskettä lautan kylkiä vasten. Jään reunamille oli kokoontunut kansaa.

Kuoveja.

Harmaalokkeja.

Lautan yli pyrähti parvi naurulokkeja.

Lauantaina Katselmuksesta Hailuotoon ja mökillemme palatessamme osasi paremmin varautua lauttajonoihin ja olimme jo hyvissä ajoin paikalla. Sateinen ja harmaa keli, jäälauttoja ryskyi vastaan, monen mallisia ja kokoisia, eri tavalla lohkareiksi haljenneita. Juuri muuta ei näkynytkään.

Oulunsalon tuulivoimalat peittyvät usvaan.

No, tulipahan käytyä, vaikka Hailutoon tutustuminen jäikin laihaksi. Pikkuruinen mökkimme oli kotoisa ja mökkinaapurimme ensimmäisenä iltana erittäin mukavia. Koirat saivat juosta pihassa vapaana, saivat osakseen huomiota ja ihailua ja kävivätpä kuulemma myös pikavisiitillä naapuriemme mökissä, sisällä asti. Tuntuivat olevan koiraihmisiä koko kalastajasakki. Lauantain ja sunnuntain välisen yön majailimme jo itseksemme, lämmitettiin sauna ja nautiskeltiin illan pimenemisestä. Näemmä sama tuntuu pätevän saareen kuin saareen, Lounais-Suomessa ja Perämerellä, hiljaista on.